Nyt olen jälleen saavuttanut sen pisteen, kun mikään ei tunnu miltään. Onko elämäni elämisen arvoista? On jatkuvasti vain tyhjä olo, kun havittelee jotain, mitä ei saa. En tule koskaan olemaan 40 kiloinen näillä elämän tavoilla. 45 kiloakin oli jo saavutus, mistä en osannut iloita tarpeeksi, kun sellainen olin.

Painoni on jämähtänyt 46-47 kiloon, eikä tunnu laskevan millään. Ei tietenkään laske näillä elämän tavoilla. Minun pitäisi liikkua paljon enemmän ja syödä paljon vähemmän, jos ollenkaan, että pääsisin maaliin asti. Sitten tulemme siihen kysymykseen, mitä järkeä siinä olisi? 

Ruoka ällöttää minua edelleen, siinä asiassa mikään ei ole muuttunut. Tuskin tulee muuttumaankaan, mutta ilman sitä eläminen on aika vaikeaa, eikä kovin pitkäkantoista. Lenkille lähtö tuntuu ylitsepääsemättömältä suoritukselta. Oikeastaan niin tuntuu muutkin asiat. Kauppaan kävely ja siellä asioiminen tuntuvat erittäin mahdottomalta asialta. Miten muut hoitavat asiansa? Miksi minä en pysty siihen?

"Haluaisin olla vain laiha ja kaunis.". Väärin, haluan olla tyytyväinen itseeni. Vaikka painaisin 40 kiloa, olisin edelleen tyytymätön itseeni, näin luulisin asian olevan. Saattaisin olla ehkä vähän tyytyväisempi, mutta ei kilottomuus tuo onnea. Se tulee jostain muualta, en vaan tiedä mistä. Voinkohan koskaan olla onnellinen? 

Otan nyt taukoa koko hommasta. Taukoa, eli en aio lukita mitään varmaksi. Punnitsin itseni juuri pitkästä aikaa viimeistä kertaa. 46.6 kiloa, hyi, miten isolta se luku tuntui. Aion viedä vaa'an jonnekin, missä en sitä kehtaa käyttää. Aion erota proana-ryhmistä, ainakin toistaiseksi. Voi olla, että kun mieleni kohenee, liityn takaisin ryhmiin ja haen vaakani huoneeseeni jälleen, aloitan homman alusta uudella innolla. Tai sitten ei, ehkä unohdan koko homman ja alan korjaamaan itseäni muuten.

Joten nyt on aika sanoa hyvästit, ainakin joksikin aikaa. En halunnut pettää teitä, enkä itseäni. Tulemme ehkä vielä tapaamaan.